12. maaliskuuta 2014

Mihin kaikki menee, kun menee pieleen? Koulukotiin...

Olen koko elämäni ollut huono nukahtamaan. Vauvasta asti. Vanhemmat nukahtivat aina ennen minua, joten kattoa on tullut tuijoteltua. He eivät kokeneet minulla olevan mitään ongelmaa, paitsi vauvana kun minut piti saada nukkumaan. No hehän nukkuivat. Enkä minäkään tiennyt että minulla on mitään ongelmaa koska en lapsena tiennyt mitään normaalista nukkumisesta. Olin aina valvonut myöhään eikä kukaan sanonut että ala-asteelaisena ei ole normaalia kukkua pikkutunneille asti. Klo 1-3 oli vielä ihan normaali aika tehdä ainakin ajatustyötä. Tietokoneita ei vielä kotitalouksissa juurikaan ollut, eikä telkkariakaan minulla. Tosin eipä sieltä siihen maailman aikaan mitään olisi tullutkaan. Eli näyttöruutuja ei käy myöskään syyttämän... Joskus aikani kuluksi piirtelin tai luin kirjoja.

Koko varhaislapsuuteni elelin siis aivan liian vähäisillä yöunilla, mutta selviydyin kuitenkin kouluun ihan kohtuullisesti. Tietysti pienempänä varmaan enemmän vahditaan myös kouluun menemisiä. Keskiarvo huiteli korkealla, vaikka en ollut juuri lainkaan ahkera. Kukaan ei koskaan vienyt minua lääkäriin nukkumisen vuoksi. Kaiken maailman turhat flunssat käytiin kyllä näyttämässä yksityisellä. Vakuutus olisi varmaan kattanut kyllä tutkimukset, mutta ei siihen olisi kuulemma apua löytynyt kun kerran isoisänikään ei ollut oikein koskaan nukkunut, eikä siihenkään mikään auttanut.

Teini-iässä homma riistäytyi käsistä. Monen vuoden univelka ja se tosiasia että DSPS pahenee usein teini-iässä, sai elämäni täydellisen sekaisin. Olin väsynyt. En jaksanut mitään. Minua ei herättänyt kovaäänisinkään kaupasta löytyvä herätyskello. Tai kukaan ihminen. Ei mikään. Tarvitsin todella uneni. Ainoa keino millä olin saanut unta ajoissa, oli pilven polttaminen. En mennyt siitä sekaisin, niinkuin moni kaveri vaan pystyin keskittymään tekemisiini ja nukahtamaan. Aluksi. Ei se pidemmän päälle onnistu. Mutta paras lääke siihen asti.

Mikään ei sujunut. Koulussa ei tullut käytyä kun en herännyt. Jatkuvat epäonnistumiset ja uupumus saivat minut hankkiutumaan psykiatrille. Olimme täysin eri aallonpituuksilla, joten sanoin haluavani vaihtaa lääkäriä. Ilmeisesti tästä suivaantuneena lääkäri soitti äidilleni ja ilmoitti päihdekokeiluistani. En ollut pitkään aikaan mitään käyttänyt edes, mutta ilmeisesti hän silti jotenkin perusteli itselleen minun olleen hengenvaarassa, kun se oli suunnilleen ainoa mahdollinen pykälä vaitiolovelvollisuuden rikkomiseen alaikäisen kohdalla vaikkapa murhan tunnustamisen ohella.

Olen kotoisin hyvästä perheestä. Vanhempani ovat aina olleet suht hyvin toimeentulevia ja tunnollisia kansalaisia. Elelin lapsuuteni hyvässä omakotitaloympäristössä kaukana näkyvistä sosiaalisista ongelmista, mitä vaikkapa jossain lähiöalueilla tapaa. Niinpä äitini säikähti pahanpäiväisesti ja otti yhteyttä sosiaalitoimeen. Olihan minulla toki ollut pahoja ongelmia herätä ja ysiluokka oli likipitäen käymättä koska heräsin vasta iltapäivällä. En ollut kuitenkaan saanut niihin mitään apua eikä kukaan ollut edes yrittänyt ymmärtää tilannettani. Minua pidettiin vain ilkeänä, laiskana, saamattomana ja varmaankin masentuneena hulluna.

Jouduin psykiatriselle, missä en kuukauden aikana nähnyt montaakaan kertaa lääkäriä. Olin siellä ikäänkuin kesäsäilössä. En karannut, en ollut hankala. En ollut yli puoleen vuoteen koskenutkaan kannabikseen, eikä pissassani ollut koskaan yhtään ylimääräistä ainesosaa. Diagnoosia en kunnolla muista. Enkä ole pyynnöistä huolimatta saanut papereita käteeni. Olisikohan ollut masennus ja joku persoonallisuushäiriö. Yritin kysyä nyttemmin vanhemmitani. Heille ei oltu kerrottu. En saanut mitään hoitoa mihinkään eikä kukaan kysynyt nukkumisistani yhtään mitään. En ole koskaan ollut tarkoituksellisesti ilkeä kenellekään, laiska tai hankala, saati joutunut mihinkään hankaluuksiin poliisin kanssa. En ole vain pystynyt toimimaan aamuisin, mikä johti melkoiseen lumipalloefektiin. Koin tietenkin melkoista ymmärtämättömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, kun kuuntelemisen, ymmärtämisen ja auttamisen sijaan sain osakseni jotain ihan muuta. Kadun edelleen sitä että hain apua itselleni. Psykiatrisen osaston lääkärin kesälomasijaisena oli sama psykiatri joka aiemmin rikkoi vaitiolovelvollisuuttaan.

Eräänä päivänä osastolla minulle ilmoitettiin, että minut huostaanotetaan kiireellisesti ja viedään Turkuun koulukotiin, jotten olisi enää tekemisissä huonojen kaveripiirieni kanssa. Sossu (epäpätevä toki) perusteli tätä mm. sanomalla että siellä on ikkunakin joka on samanmuotoinen kuin jumalan suojeleva käsi. Vetoaa varmasti ateistiperheeseen. Sinne siis!

Lausteella tapasin ison joukkion maamme pahimpia pikkukriminaaleja. Se kun on paikka mihin joutuvat monet jotka eivät pysy säilössä paikkakuntansa lastenkodissa. Siihen aikaan se oli varmaankin hiukan eri paikka kuin nykyään, toivottavasti. Aiemmin se tunnettiin erittäin synkkähistoriaisena poikakotina. Satuin vähän aikaa sitten juttelemaan erään sijaiskodinpitäjän kanssa ja kysyin mihin ne lapset sitten laitetaan joita ei saada olemaan sijaiskodissa kiltisti. Niitä on kuulemma pari paikkaa suomessa ja ne on sitten semmoisia, mistä ei ole paluuta. Teki mieleni valoittaa hiukan taustaani.

No selvisin vuodesta koulukodissa saamalla vain roppakaupalla lisää henkisiä traumoja, ikuisen leiman otsaani, menettämällä uskoni viranomaisten harkintakykyyn, entistä epämääräisemmän kaveripiirin... Mutta tulihan sentään ysiluokka käytyä. Siihen ei tosin tarvittu juurikaan vaivannäköä, koska odotukset oppilaiden suhteen olivat ennätysalhaalla. Joku kuitenkin vaikka kantoi kouluun. En nimittäin nukkunut sielläkään. Tai ehkä entistä vähemmän vain. Lausteella ollessani tapasin kuitenkin ensimmäistä kertaa psykiatrin, joka puhui samaa kieltä kanssani. Hän oli ensimmäinen joka oivalsi että elän jatkuvassa univajeessa ja määräsi minulle samantien unilääkkeitä. Hoitajat eivät halunneet antaa niitä minulle, mutta pakkohan heidän oli kun oli kerran reseptillä määrätty. Ei siinä että ne olisivat mitään auttaneet. Nukahdin silti aina vasta kun biologinen nukkumisaikani oli. Parhaimpana osana käteen jäi siis oivallus siitä, että en nuku normaalisti. Se on auttanut paljon minua itseni ymmärtämisessä. Ei ole tarvinnut tuntea oloaan niin huonoksi ja epäonnistuneeksi sen koommin.

Meille sanottiin koulukodin koulussa että "teidän ei kannata ainakaan mennä lukioon, ette te siellä pärjää". Menin lukioon. Pääsin ulos iltalukiostani melko kivoilla papereilla. Yhden L:nkin kirjoittelin. Olisin varmaan saanut niitä enemmänkin jos olisin lukenut kirjoituksiin ja ne olisivat olleet hiukan myöhemmin päivällä. Zombieaivoni unohtivat nimittäin mm. miten derivoidaan, vaikka olin vetänyt kursseista kympit.

Edelleen mietin monesti että mihinköhän elämäni olisi päätynyt jos olisin saanut kunnollista hoitoa ajoissa. Nykyäänkin mietin näitä kokemuksiani lähes päivittäin ja toivon että ongelmissa olevia teinejä tutkittaisiin paremmin. Juteltuani hiljattain parin lastensuojelun avoyksikössä työskentelevän kanssa, voisi olettaa tämän olevan aika laajakin ongelma. Ratkaisuna tarjotaan lähinnä teinien syyllistämistä ja vanhempien arvostelua. Varmaan joskus ongelman ydin on tosiaan siinä että vanhemmat eivät ole onnistuneet luomaan lapsilleen rytmiä, mutta ääri-DSPS-teinille se ei ole edes mahdollista yrityksistä huolimatta. Kaikille tulee vain paha mieli eikä ongelma tule ratkaistuksi. Itse en koskaan saanut mahdollisuutta valittaa päätöksistä. Nykyään se on onneksi huomattavasti helpompaa. Ainakin yhden vastaavanlaisen teinin tiedän, jonka huostaanotto kumottiin oikeudessa ja tyttö sai passituksen aktigrafiatutkimuksiin. Toivottavasti jatkossa olisi myös mahdollista käydä peruskoulua joustavampina aikoina. Suurkiitokset sille joka keksi iltalukion!