12. maaliskuuta 2014

Mihin kaikki menee, kun menee pieleen? Koulukotiin...

Olen koko elämäni ollut huono nukahtamaan. Vauvasta asti. Vanhemmat nukahtivat aina ennen minua, joten kattoa on tullut tuijoteltua. He eivät kokeneet minulla olevan mitään ongelmaa, paitsi vauvana kun minut piti saada nukkumaan. No hehän nukkuivat. Enkä minäkään tiennyt että minulla on mitään ongelmaa koska en lapsena tiennyt mitään normaalista nukkumisesta. Olin aina valvonut myöhään eikä kukaan sanonut että ala-asteelaisena ei ole normaalia kukkua pikkutunneille asti. Klo 1-3 oli vielä ihan normaali aika tehdä ainakin ajatustyötä. Tietokoneita ei vielä kotitalouksissa juurikaan ollut, eikä telkkariakaan minulla. Tosin eipä sieltä siihen maailman aikaan mitään olisi tullutkaan. Eli näyttöruutuja ei käy myöskään syyttämän... Joskus aikani kuluksi piirtelin tai luin kirjoja.

Koko varhaislapsuuteni elelin siis aivan liian vähäisillä yöunilla, mutta selviydyin kuitenkin kouluun ihan kohtuullisesti. Tietysti pienempänä varmaan enemmän vahditaan myös kouluun menemisiä. Keskiarvo huiteli korkealla, vaikka en ollut juuri lainkaan ahkera. Kukaan ei koskaan vienyt minua lääkäriin nukkumisen vuoksi. Kaiken maailman turhat flunssat käytiin kyllä näyttämässä yksityisellä. Vakuutus olisi varmaan kattanut kyllä tutkimukset, mutta ei siihen olisi kuulemma apua löytynyt kun kerran isoisänikään ei ollut oikein koskaan nukkunut, eikä siihenkään mikään auttanut.

Teini-iässä homma riistäytyi käsistä. Monen vuoden univelka ja se tosiasia että DSPS pahenee usein teini-iässä, sai elämäni täydellisen sekaisin. Olin väsynyt. En jaksanut mitään. Minua ei herättänyt kovaäänisinkään kaupasta löytyvä herätyskello. Tai kukaan ihminen. Ei mikään. Tarvitsin todella uneni. Ainoa keino millä olin saanut unta ajoissa, oli pilven polttaminen. En mennyt siitä sekaisin, niinkuin moni kaveri vaan pystyin keskittymään tekemisiini ja nukahtamaan. Aluksi. Ei se pidemmän päälle onnistu. Mutta paras lääke siihen asti.

Mikään ei sujunut. Koulussa ei tullut käytyä kun en herännyt. Jatkuvat epäonnistumiset ja uupumus saivat minut hankkiutumaan psykiatrille. Olimme täysin eri aallonpituuksilla, joten sanoin haluavani vaihtaa lääkäriä. Ilmeisesti tästä suivaantuneena lääkäri soitti äidilleni ja ilmoitti päihdekokeiluistani. En ollut pitkään aikaan mitään käyttänyt edes, mutta ilmeisesti hän silti jotenkin perusteli itselleen minun olleen hengenvaarassa, kun se oli suunnilleen ainoa mahdollinen pykälä vaitiolovelvollisuuden rikkomiseen alaikäisen kohdalla vaikkapa murhan tunnustamisen ohella.

Olen kotoisin hyvästä perheestä. Vanhempani ovat aina olleet suht hyvin toimeentulevia ja tunnollisia kansalaisia. Elelin lapsuuteni hyvässä omakotitaloympäristössä kaukana näkyvistä sosiaalisista ongelmista, mitä vaikkapa jossain lähiöalueilla tapaa. Niinpä äitini säikähti pahanpäiväisesti ja otti yhteyttä sosiaalitoimeen. Olihan minulla toki ollut pahoja ongelmia herätä ja ysiluokka oli likipitäen käymättä koska heräsin vasta iltapäivällä. En ollut kuitenkaan saanut niihin mitään apua eikä kukaan ollut edes yrittänyt ymmärtää tilannettani. Minua pidettiin vain ilkeänä, laiskana, saamattomana ja varmaankin masentuneena hulluna.

Jouduin psykiatriselle, missä en kuukauden aikana nähnyt montaakaan kertaa lääkäriä. Olin siellä ikäänkuin kesäsäilössä. En karannut, en ollut hankala. En ollut yli puoleen vuoteen koskenutkaan kannabikseen, eikä pissassani ollut koskaan yhtään ylimääräistä ainesosaa. Diagnoosia en kunnolla muista. Enkä ole pyynnöistä huolimatta saanut papereita käteeni. Olisikohan ollut masennus ja joku persoonallisuushäiriö. Yritin kysyä nyttemmin vanhemmitani. Heille ei oltu kerrottu. En saanut mitään hoitoa mihinkään eikä kukaan kysynyt nukkumisistani yhtään mitään. En ole koskaan ollut tarkoituksellisesti ilkeä kenellekään, laiska tai hankala, saati joutunut mihinkään hankaluuksiin poliisin kanssa. En ole vain pystynyt toimimaan aamuisin, mikä johti melkoiseen lumipalloefektiin. Koin tietenkin melkoista ymmärtämättömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, kun kuuntelemisen, ymmärtämisen ja auttamisen sijaan sain osakseni jotain ihan muuta. Kadun edelleen sitä että hain apua itselleni. Psykiatrisen osaston lääkärin kesälomasijaisena oli sama psykiatri joka aiemmin rikkoi vaitiolovelvollisuuttaan.

Eräänä päivänä osastolla minulle ilmoitettiin, että minut huostaanotetaan kiireellisesti ja viedään Turkuun koulukotiin, jotten olisi enää tekemisissä huonojen kaveripiirieni kanssa. Sossu (epäpätevä toki) perusteli tätä mm. sanomalla että siellä on ikkunakin joka on samanmuotoinen kuin jumalan suojeleva käsi. Vetoaa varmasti ateistiperheeseen. Sinne siis!

Lausteella tapasin ison joukkion maamme pahimpia pikkukriminaaleja. Se kun on paikka mihin joutuvat monet jotka eivät pysy säilössä paikkakuntansa lastenkodissa. Siihen aikaan se oli varmaankin hiukan eri paikka kuin nykyään, toivottavasti. Aiemmin se tunnettiin erittäin synkkähistoriaisena poikakotina. Satuin vähän aikaa sitten juttelemaan erään sijaiskodinpitäjän kanssa ja kysyin mihin ne lapset sitten laitetaan joita ei saada olemaan sijaiskodissa kiltisti. Niitä on kuulemma pari paikkaa suomessa ja ne on sitten semmoisia, mistä ei ole paluuta. Teki mieleni valoittaa hiukan taustaani.

No selvisin vuodesta koulukodissa saamalla vain roppakaupalla lisää henkisiä traumoja, ikuisen leiman otsaani, menettämällä uskoni viranomaisten harkintakykyyn, entistä epämääräisemmän kaveripiirin... Mutta tulihan sentään ysiluokka käytyä. Siihen ei tosin tarvittu juurikaan vaivannäköä, koska odotukset oppilaiden suhteen olivat ennätysalhaalla. Joku kuitenkin vaikka kantoi kouluun. En nimittäin nukkunut sielläkään. Tai ehkä entistä vähemmän vain. Lausteella ollessani tapasin kuitenkin ensimmäistä kertaa psykiatrin, joka puhui samaa kieltä kanssani. Hän oli ensimmäinen joka oivalsi että elän jatkuvassa univajeessa ja määräsi minulle samantien unilääkkeitä. Hoitajat eivät halunneet antaa niitä minulle, mutta pakkohan heidän oli kun oli kerran reseptillä määrätty. Ei siinä että ne olisivat mitään auttaneet. Nukahdin silti aina vasta kun biologinen nukkumisaikani oli. Parhaimpana osana käteen jäi siis oivallus siitä, että en nuku normaalisti. Se on auttanut paljon minua itseni ymmärtämisessä. Ei ole tarvinnut tuntea oloaan niin huonoksi ja epäonnistuneeksi sen koommin.

Meille sanottiin koulukodin koulussa että "teidän ei kannata ainakaan mennä lukioon, ette te siellä pärjää". Menin lukioon. Pääsin ulos iltalukiostani melko kivoilla papereilla. Yhden L:nkin kirjoittelin. Olisin varmaan saanut niitä enemmänkin jos olisin lukenut kirjoituksiin ja ne olisivat olleet hiukan myöhemmin päivällä. Zombieaivoni unohtivat nimittäin mm. miten derivoidaan, vaikka olin vetänyt kursseista kympit.

Edelleen mietin monesti että mihinköhän elämäni olisi päätynyt jos olisin saanut kunnollista hoitoa ajoissa. Nykyäänkin mietin näitä kokemuksiani lähes päivittäin ja toivon että ongelmissa olevia teinejä tutkittaisiin paremmin. Juteltuani hiljattain parin lastensuojelun avoyksikössä työskentelevän kanssa, voisi olettaa tämän olevan aika laajakin ongelma. Ratkaisuna tarjotaan lähinnä teinien syyllistämistä ja vanhempien arvostelua. Varmaan joskus ongelman ydin on tosiaan siinä että vanhemmat eivät ole onnistuneet luomaan lapsilleen rytmiä, mutta ääri-DSPS-teinille se ei ole edes mahdollista yrityksistä huolimatta. Kaikille tulee vain paha mieli eikä ongelma tule ratkaistuksi. Itse en koskaan saanut mahdollisuutta valittaa päätöksistä. Nykyään se on onneksi huomattavasti helpompaa. Ainakin yhden vastaavanlaisen teinin tiedän, jonka huostaanotto kumottiin oikeudessa ja tyttö sai passituksen aktigrafiatutkimuksiin. Toivottavasti jatkossa olisi myös mahdollista käydä peruskoulua joustavampina aikoina. Suurkiitokset sille joka keksi iltalukion!



2. helmikuuta 2014

Älä herätä nukkuvaa karhua

Lähes poikkeuksetta kaikki VUJ-ihmiset nukkuvat erittäin sikeästi ja liian aikaisesta heräämisestä seuraa jos ei nyt aina kiukku, niin ainakin lähes koko päivän kestävä tokkuraisuus, jota Minttu tuossa jo kuvailikin kaikkien VUJ-ihmisten tuntemaksi Zombie-moodiksi. Miten VUJ-ihmisen sitten voi saada hereille? Vastaus voi olla ettei aina välttämättä mitenkään, mutta joitakin keinoja siihen on. Toisilla on kolme mahdollisimman kovalla äänellä soivaa herätyskelloa, onpa yksi meistä herännyt siihen kun on tuollaisella setillä varustautuneena herännyt vasta siihen kun talkkari ja poliisi ovat tulleet makuuhuoneeseen.

Minä pystyn helposti deletoimaan koko herätyksen kännykästä, täydessä unessa. Itse muistan vaikeita aamuheräämisiä siitä saakka kun yleensä muistan mitään. Voi sitä poloista, jonka piti yrittää tulla minua herättämään, sai kyllä melkoisen mörököllin kimppuunsa! Oma heräämisstrategianani lapsuudessani kotona (minulla oli viisivuotiaasta saakka sadun ilkeä äitipuoli, joka osasi olla todella häijy ja välttääkseni sen tein ihan kaiken mitä voin) oli sellainen, että heti kun/jos kuulin herätyskellon soivan pomppasin ylös sängystä välittömästi. Tämä oli ainoa keino päästä ylös. Muistan 12-vuotiaana ajatelleeni jo, että saan pian varmaan sydänkohtauksen jos jatkan näin. Aamut koulussa menivät kuin sumussa. Herääminen tapahtui puolenpäivän jälkeen, jos silloinkaan. Kuten Minttu, pärjäsin koulussa hyvin hyvän muistini ansiosta.

Ensimmäinen oma asuntoni oli juuri valmistuvassa kerrostalossa, jossa remppamiehet juoksivat miltei joka päivä tekemässä korjaustöitä. Minä nukuin kuin tukki, paitsi kerran, jolloin ei ollut kiva herätä kun sängyn vieressä oli ihan tuntematon ihminen. Poikaystäväni ovat onneksi olleet hyvin ymmärtäväisiä tämän minun pikku poikkeamani suhteen. Ensimmäinen vain naureskeli kun lähetti minut tokkuraisena niille aamuluennoille, joille kykenin heräämään (eikö hän ollut yhtään huolissaan siitä, että lähdin matkaan fillarilla!!!?) ja toinen vain sanoi et sä nyt oot vain tuollainen talviunilta herätetty karhu.

Tiettyyn rajaan saakka ihminen voi elää vastaan omaa kehoaan. Minulle ’pakollinen pysähdys’ tuli 2006, kun unirytmi lähti totaalisesti lapasesta. Ei sillä, että se olisi aikaisemminkaan ollut mitenkään normaali, mutta tuolloin se pirstoutui ihan mahdottomaksi. Tuolloin lähdin todenteolla hakemaan apua, joka ei sitten ollutkaan ihan oven takana. Nyt vasta olen löytänyt hyvän lääkärin ja rytmini on kohtuullinen, riippuu tietty kenen silmistä katsoo J. Nyt keväällä sekin alkaa heittää häränpyllyä ja hieman jännittää miten selviydyn uusien opintojeni pakollisista harjoitteluista kun en vieläkään pysty nousemaan aikaisin kahta päivää pidempään, jos sitäkään. Tulevaisuus huolettaa myös, mistä löydän unirytmiini sopivan ammatin. Ja näin vähän vanhempana palautuminen yhdestä aikaisesta aamusta vaatii kaksi pitkään nukuttua yötä, tai jopa pidempään. Mutta ehkä niitä karhuvoimia löytyy vielä jostain, niin ainakin toivon.

Salla Zombie-moodissa

1. helmikuuta 2014

Mikäli nukut aamulla, olet automaattisesti työtön, laiska tai joku muu hyypiö

Se että vuorokausirytmi on erilainen kuin sosiaalisen kellon määrittelemä "oikeiden ihmisten" rytmi, herättää usein melko vahvojakin tunteita myös heissä joita se ei oikeastaan edes kosketa. 

Puhumattakaan siitä kuinka puoliso suuttuu kun toisen on pakko nukkua. Toisen pään sisälle on vaikeaa päästä ja pystyä kokemaan se mitä aiheutuu vuosikymmenien liian vähistä unista. Vaikka jokainen tietää miten inhottavaa on olla duunissa jos on nukkunut vaikka kolme tuntia edellisenä yönä, on lähestulkoon mahdotonta käsittää mitä aiheutuu siitä kun sitä tekee pari vuottakin. Saati pidempään. Viivästynyt unijakso on ihan äärimmäisen hankalasti käsitettävä ominaisuus ihmisessä, vaikka sen syy on niinkin yksinkertainen kuin melatoniinintuotannon väärä rytmi. 

Olen kuullut vuosien varrella olevani "teini", tietysti "laiska", "lusmu", "ilkeä", "loinen", "tyhmä", noh, kaikkea. Olen suht pienikokoinen ihminen mikä yleensä vielä lisää alentuvaa käytöstä kun olen tosiaan teinin kokoinenkin. Lakkasin kasvamasta 12-vuotiaana. En ole ollenkaan niin uskottava kuin 180cm suomalainen perus mies. En ole tyhmä, vetäsin kuitenkin lukiostakin reippahan ysin keskiarvot ja omaan liian hyvän muistin. Muistan siis hyvin pitkään myös kaikkien ilkeät sanomiset. Ihmisillä ei tunnu olevan mitään seulaa mitä he ääneen toiselle ihmiselle laukovat. Samaan aikaan harva heistä kestää viikkoakaan kolmen tunnin yöunilla. Hyvä jos päivän. Useamman kerran olen kuullut DSPS-potilaan avioliiton kariutuvan siihen kun töissä käyvä puoliso suuttuu ettei tulla lasten kanssa viikonloppuna aamulla varhain aamupalalle vaikka kotona lapsia hoitava puoliso tekee niin kaikkina muina päivinä. Siitä aiheutuu tietysti turhaa univelkaa kun edes silloin kun lapsilla olisi joku muu kaitsija, ei saa nukkua. Se tarkoittaa ettei saa nukkua. Oikeasti. Ei laiskuutta tai mukavuudenhalua. Monasti olen kuullut lauseen "sulla oli mahdollisuus nukkua". Siis illasta. Kiitti vaan, mutta kun mä en voi nukkua illalla. Voin yrittää, mutta ilman unta se ei ole nukkumista. Sitten vielä se asenne kun sanoo jollekin että se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Se on nokkavasti sanottu se. Selvä angstinen teini! Ei edes yritä! Niin monta kertaa viikon ainoat uneni on keskeyttänyt huuto "herätyyyyys". Se on kai ihan ok ja normaalia. 

DSPS periytyy. Niinpä toinen lapsistani on myös hiukan myöhäisempi rytmiltään kuin muut lapset. Olen yrittänyt pitää hänet "ihmisten" rytmissä nyt kun se vielä on mahdollista. Jos hän nukkuu päiväkodissa päiväunet, illalla menee klo 22-24 asti ennekuin pikkusankarin saa nukkumaan. Ja aamulla joudun herättämään hänet kesken unien koska ne jatkuisi aika myöhään. Niinpä pyysin että hän ei nukkuisi päiväunia. Se lienee ennenkuulumatonta, koska sen vuoksi on vedetty jo vaikka mitkä huonoäiti-kortit esiin tyylillä "ajattelisit lapsesi parasta ja toisit aiemmin hoitoon että hän saa osallistua toimintaan". Selitettyäni ensin juurta jaksain DSPS:n toimintalogiikan moneen kertaan monella eri tavalla, seuraavalla kerralla kun pyydän ettei minulta enää ikinä pyydettäisi aikaisemmin tuomista, ainakaan joka viikko, oli kommentti "me vaan aateltiin että jos toisit aiemmin niin saisit levätä sitten". AAAAARGH! Eli olen automaattisesti lusmu! Selvästi työtön? Joo. Eikä mitään oltu kuunneltu tai uskottu. En siis ensinnäkään pysty nukkumaan myöskään päivällä, eli unet on saatava putkeen tai ne on menetetty. Sitäpaitsi en ole työtön, vaan yksityisyrittäjä. Teen töitä, vaikken lähdekään aamuvarhaisella töihin.

En ole koskaan väittänytkään olevani 8-16 töissä. Se olisi oikeastaan mahdotonta, joten olen onneksi löytänyt alan jolla voin sopia joustavasti omat aikatauluni. Silti jotkut ihmiset käyttäytyvät kuin olisin myöhässä. Se on kyllä jännä. Nykyään on niin paljon eri aikaan tapahtuvia töitä. Se että auto seisoo pihassa, ei kerro vielä mitään työskentelyaikataulustani, mutta pienessä kylässä se aiheuttaa selvää närää myös kirjallisessa muodossa internetsin syövereissä:
"Niin kun mä olen menny töihin sä olet nukkunu. Ja nukut parhaassa tapauksessa vielä kun tulen töistä. Ja hoitanu lapsen hoitoon.............Tää kylä on pieni ja mulla silmät päässä." "Tiedä mikä on uni ongelma, mä en syyttä hauku." Selvä se. Naapuri tietää!

Se että ei saa unta on tuttua varmaan lähes kaikille ihmisille. Ehkä siitä siksi on helppoa olla jotakin mieltä. Se että on olemassa muunlaisia "ei tule uni" -tyyppejä kuin oma ehkä stressaavassa elämäntilanteessa tapahtuva valvominen, onkin sitten jo vaikeampi. Muitakin väsyttää aamuisin. Selvä se. Mutta siinäkin on eroja, mitä on mahdotonta käsittää. Monasti olen kuullut tyrmättävän väsymykseni sillä että "muakin väsyttää". Voi tietty väsyttää, en mä sitä väitä, mutta jos kuitenkin nukkuu 8 tuntia yössä, niin puhutaan vähän eri leveleillä. 

Ei mulla muuta.






27. tammikuuta 2014

Zombie-moodi

Olen aikaisen aamuheräämisen johdosta edelleen zombie-tilassa. Silmät auki mutta ajatus ei juokse. En siis voi taata kovinkaan hyvää lopputulosta tekstilleni. Yleensä eläväkuollut-tila loppuu jo alkuiltapäivästä, tyypillisimmin kolmen aikaan. Paras työskentelydraivi alkaa normaalisti juurikin näillä minuuteilla, kymmenen aikaan, joten ehkä mulla on vielä toivoa.

Zombie-moodi saavutetaan kun ollaan viivästyneen unijakson vuoksi nukahdettu vasta aamuyöllä ja aamulla jouduttu yhteiskunnan kellon uhriksi niin että yöunet jäävät ainakin lyhyiksi, mutta toisinaan myös välistä. Sitten kun sitä toistetaan viikkoja, kuukausia, vuosikymmeniä, niin kognitiiviset funktiot alkaa olla pahasti hakusessa. Kunnon fatiikki estää ajattelemasta, hävittää lähimuistin ja murentaa huomiokyvyn. Ärsyttävästi se jättää kuitenkin sen verran ymmärrystä että ymmärtää kun päässä lyö tyhjää. Eli muistaa kuitenkin miten on aiemmin suoriutunut ja mitä voi itseltään normaalitilassa odottaa jolloin voi kuolla vaikka v*€%#tukseen kun kesken töiden teon ei päässä vaan tapahdu yhtikäs mitään vaikka kuinka pinnistää. Joskus ei pysty tekemään mitään. Se on vielä turhauttavampaa, mutta pakko on vaan antaa itsensä levätä (se ei suinkaan tarkoita nukkumista).

Lähimuistin takia asioihin keskittyminen on välillä käytännössä mahdotonta. Etenkin paperitöissä voi mennä järkyttävä määrä aikaa hukkaan kun joka laskun kirjoittamisen kohdalla viitenumeron copy-paste -toiminnon keskellä unohtaa mitä oli tekemässä ja selaa läpi 5-10 asiaankuulumatonta tietokoneohjelmaa ennenkuin muista pastettaa sen viitenumeron sinne lokeroonsa. Parhaimpana päivänä on lasku tullut vielä bumerangina nolosti takaisin kun päivämäärät ja laskun numerot on myös ihan kaakossa....

Huomiokyky... Olen ihan hyvä ajamaan autolla. Oikeasti. Siis liikennesääntöjen mukaan käyttäydyn, enkä öykkäröi, saati kaahaa, mutta SUUNNISTAMINEN! Apua! Olen ajanut ehkä satoja kertoja Länsiväylältä Kehä I:lle ja siitä Munkkaan Lehtisaaren kautta, mutta silti löysin itseni eräänä aamupäivänä Nokian pääkonttorin parkkipaikalta! Miten se on mahdollista? Yritin seurata kylttejä joissa lukisi "Munkkiniemi Lehtisaari" jolloin luonnollisesti tulkitsin "Keilaniemi Karhusaari" -kyltin samaksi.

Joten pliis, jos näet vaikka työpaikallasi silmät auki olevan henkilön, jolla ei näyttäsi olevan kaikki ihan kotona, niin anna sille vähän armoa edes aamupäivisin. Se on varmaankin vain väsynyt.



25. tammikuuta 2014

Menet vaan nukkumaan niin kyllä se uni tulee!



Olen kuullut monta neuvoa unensaantiin vuosien varrella. Ne ovat osittain huvittavia, osittain ärsyttäviä.
Yleislääkärin yleisin neuvo lienee "älä stressaa", mutta on kuultu myös "juo yöllälypsettyä maitoa"... Aika usein parannukseksi tarjotaan valvomista... "valvo yksi yö, niin seuraavana iltana pääset ajoissa nukkumaan". Se ei ikävä kyllä toimi niin vaan aiheuttaa vain lisää univajetta. Jos valvoo liikaa niin mennään totaaliunettomuuden puolelle ja sitten ei nukuta enää ollenkaan. Elimistö vaan kohisee entistä vauhdikkaammin, veri kiertää nopeammin, sydän alkaa oirehtimaan... Sitäpaitsi olen lähes koko elämäni herännyt "ajoissa" eikä rytmini ole siitä parantunut. Päinvastoin. Unen laatu on vain huonontunut. Yllä olevan liikekäyrän hiljaiset muutama tunti olisi hyvä olla suoraa...

Unihygienia! Aina epäillään unihygieniaa. Se on perin ärsyttävää... Ei siinä, jollain se on varmaan pielessä, mutta että olisiko joku joka ei ole vuosikymmeniin saanut unta, jättänyt asiansa järjestelemättä niin että olisi mahdollisimman otolliset olosuhteet nukkumiselle?
  • Säännölliset nukkumaanmeno- ja heräämisajat - Yes! Ihan yhtä päin honkia aina. Nukkumaan aina liian myöhään ja herätys liian aikaisin... Ja ei, seuraavana iltana se uni ei tule aiemmin...
  • Iltarutiinit - Kyllä mulla on iltarutiinit
  • Kahvi, tee, kolajuomat... - On jätetty nauttimatta iltapäivän puolella. 
  • Tulisi välttää päiväunia - En edes pysty nukkumaan moisia. Jos pystyisin, se olisi luultavasti vain hyväksi minulle. En missään nimessä pysty nukkumaan päiväunia iltapäivän puolella ainakaan, mutta en ole täysin hereilläkään ennen klo 14 vaikka olisinkin herännyt klo 8. Teknisesti olen silmät auki ja pystyn toimimaan, mutten ole vielä ihan "messissä". Kutsun tätä zombie-moodiksi.
  • Liikunta ja ulkoilu - En ole mikään himoliikkuja, mutta muutaman kerran viikossa tulee ainakin joogailtua. Joskus kun liikuskelin enemmänkin, se ei mitenkään helpottanut nukahtamistani. En kylläkään ole istumatyöläinen, eli sikäli liikun enemmän kuin moni toimistopirkko
  • TV:n tai muiden screenien katselu illalla - En juurikaan katso TV:tä, mutta työni puolesta tulee käytettyä tietokonetta illalla. Ei kylläkään joka ilta. Silloin on tehokkain työskentelyaikani ja jos jätän sen käyttämättä, niin jätänkö sitten työt tekemättä? Sitäpaitsi tietokonetta mulla ei ollut lapsenakaan, eikä uni silloinkaan tullut juurikaan sen paremmin. Tähän on saatu hiukan parannusta kun herätyslääkkeeni mahdollistavat zombie-moodini muuttamisen päivällä lähes työskentely-tilaan. 
  • Sänky tulisi rauhoittaa vain nukkumista varten - No näin on tehty
  • Tulisi huolehtia, että makuuhuoneessa on sopiva lämpötila, hiljaisuus, rauhallisuus, vähäinen valaistus sekä hyvä sänky ja mukavat vuodevaatteet - Tämä on hauska! Juu on viileää, sänkyä on vaihdettu aika usein sopivan löytämiseksi, valot on pois ja OLEN MUUTTANUT KESKELLE TOTAALIKORPEA JOTTA SAISIN OLLA HILJAISUUDESSA JA RAKENTANUT HIRSITALON SAADAKSENI HYVÄN SISÄILMAN! Ei auttanut... Siirsin jopa anopin kesäksi tilaaman lehden menemään muualle kun joku rallikuski sitä jakeli aamu neljän pintaan.

Viimeksi kun yritin hoitaa vaivaani kuntoon terveyskeskuksen kautta, todettiin ettei verikokeista löydy mitään vikaa, joten "päässä se vika on"! No niin olikin, mutta hiukan eri mielessä kuin lääkäri sen tarkoitti. Päässähän ne aivokemiat jyllää. Näin on! Tähän ei vaan auta psykiatri vaan neurologi, joten päätin kustantaa lääkärini itse enkä jäädä odottamaan väärän lääkärin tapaamista moneksi kuukaudeksi. Olin jo pahassa umpikujassa eikä minulla oikeastaan ollut enää mitään menetettävääkään. Työkyky oli käytännössä jo mennyttä, joten ajattelin että se raha, minkä itseni hoitaminen maksaa, maksaa itsensä todella nopeasti takaisin jos pystyn tekemään töitä. Viivästyneen unijakson (käytän mielummin lyhennettä DSPS) varmistuttua olen ainakin ollut itselleni huomattavasti armollisempi ja järjestänyt itselleni enemmän uniaikaa ja jättänyt "suorittamisen" muille. Luullakseni vältin sillä joko hullujenhuoneen tai ruumisarkun, koska niin finaalissa tunsin olevani.

Univelka on kerennyt kasvaa aivan käsittämättömiin mittoihin vuosien varrella. Sen "kiinni saaminen" lienee mahdotonta, koska hermostoni on jo kokenut niin paljon laiminlyöntejä etten oikeastaan nuku enää edes kovinkaan levollisesti. Lisäksi usein miettimäni asia unen virkistävyydestä sai pientä varmistusta juteltuani muiden DSPS-pöllöjen kanssa. Moni kokee että vaikka ovatkin saaneet unirytmiään pakotettua johonkin muuhun kuin omaan aikatauluunsa, uni ei virkistä, eikä hereilläolosta tule sen laadukkaampaa. Etenkään unilääkkeillä en ole moneen vuoteen suostunut edes kokeilemaan nukkumista koska en edes nukahda niillä ja olen ihan sekaisin seuraavan päivän.

Lievät tapaukset varmaankin voivat säätää rytmiään ehkä hyvinkin valo-melatoniini -hoidolla.
Monilla rytmin korjaamisen yritykset ovat vain johtaneet hankalampiin ongelmiin, kuten non-24 -rytmiin (vuorokaudesta tulee yli 24h) tai aikaistuneeseen unijaksoon hetkeksi, kunnes humpsahdetaan takaisin viivästyneeseen. Nämä ovat puhdasta mutu-tuntumaa joskin aiheesta on varmaan tehty tutkimuksiakin. Monilla vertaistukiryhmässä on ollut nuorena DSPS mikä on muuttunut yli-24h-vuorokausirytmiksi. Sen koetaan olevan paljon hankalampi elämänkumppani huonon ennakoitavuutensa takia. Oma vuorokauteni on hiukan pitkähkö, muttei vielä pahasti. Pysyn vielä aika hyvin ojossa kun välttelen aikaisia aamuheräämisiä. Jos joudun nousemaan klo 7.30 esimerkiksi, menee siitä palautumiseen toisinaan monta vuorokautta.